Will you be my Valentine? ...Onks pakko?

Ensin vähän taustatutkimusta. Ystävänpäivä on massiivisen markkinakoneiston huippuluomuksia ja taas yksi ansa rassukoille amerikkalaispojille heidän deittiensä odotusten täyttämiseksi. Kansana jenkit on erittäin suurieleisiä ja siihen tottuneena vaikuttaa että mikään ei tunnu riittävän ja aina on oltava suurempaa ja näyttävämpää. Tämä näkyy tietysti kaikkialla, rakennuksissa, liikuntasaleissa, urheilupeleissä, mutta erityisesti näissä sydämen asioissa. Keskustelin kämppisten kanssa siitä, kuinka Prom-tanssiaisiin tytön kutsuminen on vain hitusen pienempi juttu kuin itse kosinta. Kämppisten kavereita on pyydetty tanssiaisiin järjestetyllä helikopterikyydillä, limusiini+illallinen setillä ja joku taisi olla täyttänyt tytön auton ilmapalloilla, joista yhdessä erivärisessä on ohjeet seuraavaan paikkaan ”aarrekartassa” ja joka pisteessä tyttö saa erinäisiä lahjoja, kunnes lopulta löytää pojan ja tulee kutsutuksi tanssiaisiin. Itse mietin tässä kohtaa, että miten se kieltäytyminen tämän jälkeen onnistuisi… Onko kyseessä tyttöjen massiiviset odotukset ja massiiviset pettymykset jos kuulee kavereiden kutsutun vielä dramaattisemmin vai onko tämä lähtenyt poikien halusta varmistaa deitin suostuminen? Jos deitin kanssa ei olla sovittu, että me nyt tykätään toisistaan, niin kokisin tämän grandiositeetin erittäin ahdistavaksi ja takertuvaksi.

Vaaleanpunainen pommi räjähti Walmartissa. Karkkihylly.

Lahjahylly

Naimisiin pyytäminen on sitten vielä isompi juttu. Yhden kämppiksen kaveria oli kosittu varaamalla kokonainen laskettelurinne omaan käyttöön ja tytön laskiessa alas mäkeä lumeen oli kirjoitettu kosinta. Kosintahetkessä on yleensä mukana myös valokuvaaja ja vanhemmat. Matkallamme luolaretkelle moottoritien yli lensi pienoislentokone joka veti perässä kylttiä ”(nimi) I love you! Will you marry me?” Sanomattakin selvää, että kosintaan uppoaa hilloa. Ja tavallinen suomalainen vain menee toiselle polvelle ravintolassa, miten epäkunnioittavaa… Tai tunkee sen sormuksen barbaarimaisesti jälkkäriin. *sarcastic eye roll*

kuvitelkaa tähän kohtaa C.S.I-zoomaus, ja pystytte lukemaan tekstin!

Noh, ystävänpäivähän on täällä rakastavaisten juhla, toiselta nimeltään Single Awareness Day. Masentavaa ja päivällä onkin paljon vihaajia. Olen selittänyt suu vaahdossa miten Suomessa päivä on nimeltään Ystävänpäivä, koska rakastavaisille on oma vuosipäivä, kuka muistaa ystävää? Tähän ajatukseen on ihastuttu totaalisesti ja vaikka täälläkin ystävälle voidaan antaa kortti tai karkkia, se ei ole sama asia kuin Suomessa.

korttini kämppiksille, jotka kovasti yritti lausua tekstin 

Mies on tässäkin päivässä se päävastuullinen ja päivän huomioimattomuus tarkoittaa periaatteessa sitä, ettei välitä. Tytölle on annettava lahjoja ja jos ollaan samalla paikkakunnalla luultavasti keksittävä jotain yllättävää tekemistä. Kämppiksistä yksi on kaukosuhteessa ja sai paketin, toisella on orastava suhde tuloillaan ja kolmas on vain tietoinen sinkkuudestaan. Orastava suhde sai viime viikolla paketin tältä pojalta, joka sisälsi pojan lukioajan pelipaidan, jolla on pojalle merkitystä. Tätä pidettiin pienenä merkkinä tulevasta avioliitosta, käytännössä. Sitä kirkunan määrää... Nimittäin vastattuaan myöntävästi Prom-kutsuun tyttö pukeutuu usein pojan paitaan näyttääkseen olevansa ”merkattu”. Ja sitten ystävänpäivänä kämppis sai vielä ruusupuskan, karkkia ja nallen postissa.

Kuvassa myös minun äidiltä saadut salmiakit!

Merkityksellinen paita

Omalla kohdallani ystävänpäivä meni vaihtelevasti. Päivä oli aamusta iltaan luentoja, jotka oli ihan säkenöiviä vaihteeksi. Psykodynaamisen tunnilla pelattiin Texas Hold’em-peliä sydänkarkeilla verrataksemme terapiaa pokeripeliin. Terveyspsykan tunnilla harjoiteltiin stressinlievitystä ja tietoista syömistä suklaapalalla (hot hot mindfulness) pinkkien powerpointtien kera. Koulun jälkeen menin syömään taas international dinnerin, mutta kaverini, joille olin kortinkin tehnyt jakaakseni tätä YSTÄVÄnpäivän sanomaa, eivät olleetkaan siellä. Olin intona odottanut päivän lopuksi koittavaa kalliokiipeilykurssia, mutta se olikin peruttu. Kävelin sitten ihan kärttynä kotiin ja koko päivän mietittyäni omia tärkeitä ihmisiäni voisin sanoa menneeni hetkeksi ihan höveliksi ja paha mieli suli kun kotona odotti kirje kaveripojalta Kortepohjasta. Sisällä oli nakukalenteri larppaajatytöistä, jota en ehkä uskalla ripustaa tähän ”herran kukkaroon”, ainakaan kovin näkösälle paikalle, mutta ajatus toisen muistamisesta lämmitti mieltä joka tapauksessa.

Siinä kohtaa sain sitten tekstarin kerran tapaamaltani mieheltä, joka pyysi minua ulos. Kämppiksen kanssa yritettiin pähkäillä, että onko ne treffit vai ei. Amerikassa ihmiset tapailee toisiaan herkemmin ja ilman sen suurempaa agendaa ja sen hahmottaminen ollaanko treffeillä vai ei on hankalaa. Suomessa treffeille mennään vain jos ollaan tosissaan kiinnostuneita, ei niinkään huvin ja urheilun vuoksi. Sosiaalisesta viidakosta hämmentyneenä vastasin myöntävästi mutta varuiksi puhuin aina vain hengailusta ystäväpohjaisella meiningillä ja suostuin ihan sen vuoksi, kun se on ihan kiva tyyppi ja haluan kuulla enemmän iranilaisesta kulttuurista, joka on hyvin erilainen kuin olen kuvitellut. Pelattiin biljardia ihan kuin kaverit yleensäkin, paitsi että vastustelusta huolimatta en saanut maksaa mitään. Lopussa halattiin, sain pusun poskelle ja lahjakorin, jossa oli suklaata ja nalle. En hirveästi nauti näistä sekavista kuvioista kun ne kohdistuu minuun, joten vähän ahistuneena tulin kotiin. Kämppiksillähän on tietty hauskaa seurata kun minä urpoilen heidän kulttuurinsa seassa.

Osa talon naisten "saaliista"

Loppuun vielä viimeinen havainto amerikkalaisesta sosiaalisesta kontaktista. Tavattaessa kuuluu aina kysyä toiselta mitä kuuluu, mutta vastaus on aina vaan että hyvää, entäs sulle. Itse koen velvollisuuden tuntoa kertoa oikeita kuulumisia, mikä tekee tästä monta kertaa päivässä tapahtuvasta asiasta vähän väsyttävää. Toisaalta tuo alkuperäinen small talk versio on ärsyttävän pinnallinen. Näitä tulee myös tekstarina, mikä on puuduttavaa naputtelua 10 dollarin samsungillani. Piti tottua siihen, että jos poika on yhteydessä monta kertaa päivässä, se ei tarkoita vielä että oltaisiin kiinnostuneita. Aivojen pitää vaan toimia eri sosiaalisella akselilla täällä, eli toisin sanoen en tiedä enää mistään mitään. Noin yleensä pidän kyllä amerikkalaisia paljon sosiaalisesti älykkäämpinä ja kohteliaampina kuin suomalaiset, vaikka se onkin joskus poissa aitoudesta ja syvällisyydestä, mitä arvostan suomalaisissa.