Dallas, shoppailua ja elämän pimeää puolta

Viime aikoina on pitänyt vähän kiirettä, koska kaikki se lukeminen, mitä olen onnistunut välttelemään löysi vihdoin piilopaikkani. Eli ”puolivälitestit” iski päälle, kaksi niistä takana ja kolmas on kotitentti (ajatus kuulostaa hyvältä, mutta ei ei…), joka yllättäen näyttääkin erittäin spesifiltä ja hankalalta, monta pientä kysymystä ja esseetä, niin monta kärsimyksen kyyneltä vielä valahtaa poskelta sitä tehdessä. Ja se on vielä Freudista. Tai siis, suhdepohjaisista terapioista... Yritän silti elellä olematta stressaamatta koulusta liikaa, koska kuten jo muistaakseni totesin arvosanoillani ei ole mitään merkitystä, paitsi ehkä ne lämmittää illalla kun menen nukkumaan.

Kadun päässä näkyy Amerikan lippu, siinä kohdin koki Kennedy loppunsa. Paikalla on muistomerkki-auto, jota kuvatessa moni ihminen on kuollut säntäillessään tien yli.

Viikonloppu kului suurimmaksi osaksi opiskellessa, mutta lauantai meni paljon mukavammissa merkeissä. Kv-toimisto järjesti päiväreissun Dallasiin, tosin kaupunki itse tuli nähtyä vain bussista, koska kohteena oli varsin suurehko ostari. Kaupungin ulkokuorta ehti hetken siinä ihailla kun sitä kierrettiin ja Kennedyn kuolinkatukin ohitettiin. Dallasiin menen varmaan myöhemmin uudestaan, mutta ihmisten kertoman mukaan se ei kaupunkina ole mitenkään ihmeellinen. Kaunis ulkokuori kätkee sisäänsä lähinnä bisnestiloja, varsinaista käveltävää ja kivaa nähtävää keskustasta ei kuulemma löydy. Vähän kuin massiivinen motari, jonka varrella on jotain jännää eri pisteissä.

"taiteellinen" silta osui justiinsa kuvan kohdille

Ostarilla päästin sitten itseni valloilleen. Kerron itselleni, että kaikki ostamani jutut on tarpeellisia, ja onhan ne. Ostin bikinit, koska Spring Break on parin viikon päästä, ja urheilukamaa. Mutta on se nyt vaan fakta, että vaikka se kirpaisee niin silti nuo kaikki on halvempia kuin Suomessa. Olen ilokseni huomannut urheiluintoni kohonneen ja muutenkaan urheilukerrastoon panostaminen ei ole koskaan kohdallani ollut hutiostos. Päädyin shoppailemaan itsekseni, eksyin muista mutta en sitten edes yrittänyt tavoittaa ketään, on ihan kiva ostostella yksin, kun saa tuhertaa niin paljon aikaa miettimiseen kuin vain haluaa. Ja mennä typeriin liikkeisiin, minne kukaan muu ei halua mennä, niin kuin Disney Storeen hypistelemään pehmoleluja… Ja sitten eksyin hienoon pukulikkeeseen ja ihan huvin vuoksi, ei niinkään urheilun, kokeilin muutamia hienoja mekkoja ja (tunnustan...) pidin ihan oman sovituskoppikohtauksen, niin kuin leffoissa... Eli kuten sanottua, saapahan urpoilla rauhassa kun shoppailee yksin...

Oranssin olisin kyllä mielelläni napannut kyytiin... Kameran käytön olen huomannut käteväksi, siitä voi tarkistaa oliko se kaihertamaan jäänyt vaate edes kivan näköinen ja varsinkin samaa tuoteperhettä vertailtaessa eri liikkeissä hyvä muistituki.

Ostostouhu on vähän erilaista täällä ylipäänsäkin, myyjiä on liikkeissä todella paljon ja yleensä et saa kahta minuuttia käyttää miettimiseen ilman, että joku tulee kysymään pärjäätkö varmasti. Kassalla kysytään, kuka sinua auttoi ja ollaan pahoillaan jos sanon että ihan itse häselsin. Sitten jos myyjä on auttamassa, niin se kans on, vaikka kuinka yritän olla huomaavainen ja toimia itsenäisesti. Huono omatunto meinaa tulla, kun joku seisoo siinä vieressä niin avuliaana odottamassa kun en osaa tehdä mitään päätöksiä. Asiakkaan ei tarvitse tehdä mitään itse. En muista sanoinko tästä aiemmin, mutta ärsyttää ruokakaupan kassalla, kun myyjä käyttää ison osan ajasta pakatakseen ostokseni tuhanteen eri muovipussiin samalla kun minä vain seison ja tuijotan. Tuntuu niin kiusalliselta vastaanottaa moista palvelua ja en edes halua kaikkia niitä pussukoita. Epäkäytännöllistä, ympäristösyistä nyt puhumattakaan, mutta ei niistä kyllä täällä kukaan mainitsekaan ikinä mitään. Not a factor. Varsinkaan en ymmärrä miksi jopa WC-paperipaketti pitää ängetä siihen pussiin, kai se nyt menisi ilmankin. Nopean ja tehokkaan toiminnan maassa silti arvostetaan enemmän palvelua ja jonotetaan kassalle puoli elämää. Mutta, se kuulemma luo työpaikkoja, mikä on tietysti totta... Ja yksi juttu vielä. Yleensä sovituskopit on lukossa ja sinne pääsee kun pyytää myyjää avaamaan, sisään viedyt tavarat lasketaan ja oveen kirjoitetaan oma nimi. Sitten myyjä tulee monta kertaa huhuilemaan, että onko Anulla kaikki hyvin. Vaatteet sitten vaan hylätään myyjälle. Yhdessä bikiniliikkessä vain kysyttiin kuppikoko ja vähän mitä etsin ja sitten myyjä kauhoi hyllystä hirveän pinkan bikineitä, jotka hänen mielestään vastasi kuvausta ja kaikki, mitä päin vähänkään katsoin ja vei ne sovituskoppiin, jonne hämmentyneenä seurasin perässä. Kokeilin muutamaa, koska en todellakaan tykännyt suurimmasta osasta edes päällisin puolin. Vaan tiedä sitten, ehkä tähän palveluun tottuu ja Suomeen palaa erittäin hemmoteltu aasiakas.

North Park Mall

rikasta on, taustalla Tiffany's mutta löytyi myös pakolliset Guccit sun muut.

Sitten vähän viikon ikävämpiä tapahtumia. Yksi tyttö kurssiltani kuoli viikonlopun aikana. Se oli tosi laiha, oikeasti pelkkää ihoa ja luuta, mutta sanoi itse ennen suullista esitelmäänsä, että voi nyt huonosti mutta se ei ole syömishäiriö ja vihdoin on löytynyt syy hänen tilalleen ja hän toivoo voivansa pian paremmin. Sitten se siirtyi pitämään esitelmäänsä ja viikkoa myöhemmin koko ihmistä ei enää ole olemassa. Sattumalta tulin ottaneeksi hänestä kuvan, joka näkyy opiskelustani kertovassa blogipostauksessa. Se, missä tyttö makaa lattialla katsomassa kankaalle heijastettua videota. Ei siitä oikein voi nähdä ihmisestä mitään, mutta näkyy siinä ne peitot sun muut mitä se käytti kun vaikutti aina palelevan niin paljon. Kurssilla oli vain lisäkseni 7 ihmistä ja he ovat opiskelleet samassa ryhmässä jo kolmatta vuotta, joten kaikki ovat varsin läheisiä. Tällä viikolla, voidakseen surra rauhassa, kurssi peruttiin ja samoin toinen kurssini samasta syystä. Tästä toisesta peruutuksesta en tiennyt mitään etukäteen, vaan menin paikalle valmiina pitämään oman esitelmäni, jota olin tuskissani vääntänyt monta päivää. Muutoin tuntuu nurjalla tavalla syylliseltä, koska hyödyin kovasti ajallisesti toisen ihmisen kuolemasta. Esitelmäni pidän myöhemmin vain puolikkaana ja sain aikaa lukea tenttiin, johon en muutoin olisi ehtinyt lukea ollenkaan ja kotitenttiin rapsahti monta päivää lisäaikaa kurssilaisten toiveesta. Baylor ilmoittaa kuolintapauksista aina ryhmäsähköpostilla ja jo tänä kahtena kuukautena täällä on erinäisistä syistä kuollut ennätyksellisesti jo kuusi opiskelijaa. Yhteen niistä saattaa liittyä rikos, koska poika löytyi joesta ja jos kyseessä olisi humalatolloilu, en usko että Baylor olisi malttanut olla tekemättä siitä suurta valistuskampanjaa.

Jätän tämän postauksen loppukevennykseen. Kysyin kämppiksiltä mitä he ensi alkuun tavatessamme luulivat iäkseni. Luulivat, että olen 20v. Ja sitten kysyin, että mitä luulisitte iäkseni nyt kun olette tutustuneet persoonaani. Kuulemma 21. Eli siis! Persoonani lisää vuoden, että ei tässä hätä! Kämppikseni eivät itse ole omastakaan mielestään tasapaksuinta porukkaa, mutta minä olen kuulemma erityisen epänormaali, eikä se kuulemma voi olla pelkkä kulttuurijuttu. Eikä se kyllä olekaan :D Ja en todella usko edustavani suomalaisuutta ihan sen perusmuodoissaan, paitsi jos kaikki suomalaiset tanssahtelee urposti pitkin kämppää (joskus myös alkkareissa) muiden nähden ja lisää ilmauksiinsa sanoja ele- ja äänitehosteilla yms. "Oooohh.... Anu...." on ihan peruslausahdus täällä meillä. Tänään täytin Victoria's Secretin asiakaskyselyä ja kysyin että ketä ne Caucasian-ihmiset oikein on. Syvä epäusko valtasi ilmapiirin ja kämppis vastasi järkyttyneenä: "Anu... This is why I think you're my age, you can't seriously ask me that! YOU are Caucasian!" *krrrrmmh*